Minä täällä hei, jänis parhaasta päästä, Piipaa-pupu Pinja. Blogiin ei ole tullut pitkään aikaan bloggauksia, mutta asia oikenee tässä parhaillaan.
Instagramia seuraavat tietävät, että Muumilla oli mahavaivoja yhtenä iltana. Täytyy tunnustaa, että kurjaa oli minullakin. Muumia ei kiinnostanut nuolla kuonoani, vaikka kuinka työnsin sitä sen eteen. Jotain oli tehtävä! Saara laittoi Muumille ruiskulla vettä ja pellettipuuroa massuun, mutta minä jänes kehitin ihan oman hoitomuodon. Loikoilin aikani aivan Muumissa kiinni. Yhdessä loikoilu on nimittäin mukavampaa kuin yksin. Hellyyden puuskassani jopa nuolin Muumin etutassua ja onneksi se auttoi: Muumi voi seuraavana aamuna jo paremmin ja päivän aikana virkosi vielä lisää.
Olemme varustaneet retkikunnan. Kävimme olohuoneen toisella puolella tarkistamassa parvekkeelle pääsyn. Ei päästy. Tarkistamme asian kuitenkin aina kun liikkumme siellä, koska joku kerta ovi varmasti on auki. Retkikuntamme retkeily jatkuu siis. Minä johdan ja Muumi tulee kuono hännässäni kiinni perässä. Jos pysähdyn nopeasti Muumi muksahtaa takamukseeni.
Retkeilyn lisäksi olemme harrastaneet lukemista. Tai siis Saara lukee lattialla istuen ja minä istun vieressä. Saan koko ajan silityksiä, kun uhkaan purra kirjaa jos ei silitetä. Muumilla on erilainen tapa lukea. Se tassullee lähelle ja tökkii Saaraa kuonolla. Nousee takajaloilleen ja katselee mitä luemme. Ei se kuitenkaan silitystä ole vailla, vaan tykkää puuhailla ympärillämme. Joskus Saara huijaa sen istumaan kirjallisuuspiiriin silittämällä minua ja jatkamalla kädenliikettään Muumiin. Ollaan vähän niin kuin yksi iso (tai keskikokoinen) kani, jota silitetään yhtä aikaa ja silloin Muumi istuu ihan minussa kiinni ja hymyilee.
Että meille kuuluu ihan tavallista. Paitsi, että joku on pissannut vessan viereen jo useamman kerran. Syyllistä ei ole saatu kiinni, koska kukaan ei tunnusta, eikä kukaan ole nähnyt tätä riiviötä. Arki taitaa kuitenkin olla sitä ihan parasta aikaa (mysteeripissoista huolimatta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti