Joulukalenteri #19

Olivian tarina

Olivian tarina liittyy jouluun, sillä se alkunsa marraskuussa 2006. Tai oikeastaan silloin minä liityin Oliviaan tarinaan. Olin lukiossa, asuin vanhempieni luona ja minulla on tyttö (Notte) + leikattu poika (Jonsu) -kanipari. Yhtenä iltana kaniharrastajakaverini kysyi, olinko huomannut että paikallisella löytöeläinsuojalla oli kani. Katsoin kanin kuvaa eläinsuojan sivuilta ja totesin kaverilleni, että toivottavasti tuo kani pääsee jouluksi kotiin. Olisin ottanut sen itse vaikka heti, paitsi ettei juuri keskenään sopuun päässeen kanipariskunnan sekaan voisi nakata aikuista tyttökania!

Joitain päiviä myöhemmin toinen kaniharrastajakaverini soitti, ja kertoi että löytyöeläinsuojalta oli otettu yhteyttä. Kani oli ollut nyt kaksi viikkoa suojassa, eikä omistaja noutaisi sitä. Suoja halusi löytää kanille sijaiskodin, koska muuten se olisi lopetettava. Kanin majoittaminen suojalla oli vaikeaa, sillä käytännössä se asui kissatalossa. Ystäväni kysyi, voisinko tarjota kanille sijaiskodin. Tuumasin, että soitan kohta uudestaan, puhun ensin vanhemmilleni. 

Niin siinä sitten kävi, että isä haki Olivian meille heti seuraavana päivänä. Kiinnitin kaksi kompostikehikkoa vanhaan pöytään, jonka alle muodostui häkki. Eihän minulla ollut ylimääräistä häkkiä niin nopealla varoitusajalla. Päästin Olivian vapaaksi omaan huoneeseeni ja se alkoi heti juoksemaan ympäri huonetta. Löytöeläinsuojalla jaloittelumahdollisuudet olivat heikot, joten kanilla oli aika paljon virtaa kun pääsi isoon tilaan vapaaksi. 

Olivia sai tietenkin nimensä vasta meillä. Löytöeläinsuojalle se oli pyydystetty metsästä. Lenkkeilijät olivat tehneet kanista havaintoja jo useamman viikon ajan, marraskuussa! Kaiken lumen ja pakkasen keskellä pupu kuitenkin pärjäsi. Sen karva oli huopunut, likainen ja takuilla. Suojalla turkkia oli toki jo siistitty, mutta kerin lisää, sillä huopaumat olivat ihoon asti. Olivialla oli tosi lyhyet taltat, joten puunkuorta ja varpuja oli järsitty tosissaan. 

Voisi luulla, että metsästä löydetty kani olisi arka ihmisiä kohtaan. Vielä mitä! Olivia rakasti ihmisiä. Aluksi se tietysti vierasti ja tutki ketä uudessa paikassa oikein on. Mutta kun se kotiutui, se hakeutui aina sinne missä ihmiset olivat. Metsäläinen se oli vain vessa-asioissa, mutta kannoin sitä sitkeästi aina vessalaatikolle, kun lätäkkö ilmaantui keskelle lattiaa. Ja Olivia oppi, lopulta se oli sisäsiisti! 

Oliviassa oli angorakania, sillä sen karvassa oli villaa, jota piti säännöllisin väliajoin leikata pois. Onneksi se siis oli rauhallinen sylissä, kun vain oli topakat otteet. Lepsuilua se ei suvainnut, nostajaa potkittiin heti jos mahdollisuuden antoi. Kynnetkin siltä sai kuitenkin hyvin leikattua, eikä hoidossa ollut ongelmia. Käytin Olivian terveystarkastuksessa ja madotin sen varmuuden vuoksi. Terve se oli. 

Yksi ongelma tosin oli: häkki. Kani ahdistui siellä ja pyrki koko ajan pois. Huhut kertoivat, ettei Olivia olisi entisessä elämässään ikinä asunut sisällä häkissä. Se olisi peräisin kanitarhasta, josta oli tehty eläinsuojeluilmoitus. Siksi kukaan ei noutanutkaan sitä eläinsuojalta takaisin. Onneksi Opu oli muuten siisti neiti, joten pystyimme järjestämään niin, että se sai olla jatkuvasti rajatussa tilassa vapaana. 

Opu tuli meille sijaiskotiin, mutta valloitti heti kaikki. Miten kania, joka tunkee itsensä viereen, rakastaa silittelyä ja osoittaa kaikin tavoin olevansa nyt onnellinen kani, voisi myydä minnekään? Niin Olivia sitten jäi. Notte toki inhosi toista naaraskania, mutta portti piti ne erillään toisistaan. Jonsu jutteli aidan raosta Olivialle salaa. Kun Notte huomasi, Jonsu juoksi karkuun minkä pääsi...

Olivia sai nimekseen Olivia Aina Ilona, onnellinen kani. En tiedä minkä ikäinen se oli meille tullessaan, mutta se sai monta onnellista joulua omassa kodissaan ja jakoi iloaan eteenpäin.